Viisi viikkoa ensi-iltaan! Ollaan siis suurinpiirtein puolivälissä harjoitusprosessissa. Näyttelijät osaavat tekstin lähes kokonaan, vaikka aluksi heistä tuntui että ei sitä opi ikinä. Kuiskaajasta on tässä vaiheessa suuri apu, kun ei tarvitse käsikirjoitus kädessä enää näyttämöllä pyöriä. Jos tulee unohdus, kuiskaaja auttaa eteenpäin.
Esityksen rakenne ja oma tyylilaji alkaa pikkuhiljaa hahmottua ja roolihenkilöistä on syntymässä uskottavia ja mielenkiintoisia. Vielä on kuitenkin tekemistä meillä kaikilla; niin ohjaamossa kuin lavallakin. Tekniikkaa, valoja ja ääniä on saatu mukaan tukemaan näytelmän maailman rakentumista. Tällä viikolla saimme myös omat lavasteet joten enää ei tarvitse tuijottaa edellisen näytelmän seiniä!
Nyt on tullut myös se vaihe prosessia, joka vaatii sisua kaikilta. Välillä on väsyttävää ja rasittavaa, kun joudutaan hinkkaamaan jotain pientä asiaa paremmaksi ja toisaalta on paljon jo hyviä juttuja valmiina. Kokemus on minulle opettanut, että väsymyksestä huolimatta kannattaa aina keskittyä sataprosenttisesti ja tehdä kaikkensa joka ikisessä harjoituksessa ja joka ikisessä otossa.
Jos tekee asioita vähän sinne päin tai ajattelee, että "kyllä mää jo tän osaan" tai että "minä tiedän kaiken" niin se ei vie näytelmää eikä kehittymistä milliäkään eteenpäin. Nimittäin on aivan eri asia kuvitella että osaa kuin että osaa. Ja teatterissa kukaan ei osaa kaikkea. Ja vaikka oma juttu toimii, niin vastanäyttelijä ja ohjaaja tarvitsee aina apua! Tämä sääntö, eli parhaansa yrittäminen, vie hyvään lopputulokseen, ja tämä pätee myös ohjaajan työssä.
Näitä sääntöjä opetellaan myös meillä kotona. Poikani 2,5 v. sanoi minulle aamulla, kun olin lähdössä töihin "hyvää työpäivää isi ja oo sitte reippaana siellä että et törmäile kehenkään". Vastasin, että "joo, yritän parhaani" :)
- Tuomo 8.2.2012
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti