"Tuomon enkelit" (kuten me tytöt itseämme leikkisästi kutsumme) vahvistettuna yhdellä salaisella agentilla/pitkäaikaistyöttömällä metsurilla ovat suorittaneet tehtävänsä kunnialla! Toisin sanoen ensi-iltamme oli loistava! :)
Tunnelma ennen esitystä oli luonnollisesti erittäin jännittynyt. Tukea saimme toisiltamme. Päätimme, että näytämme kaikille, mitä osaamme ja annamme mennä täysillä. Tuomo saisi olla ylpeä meistä. :) Esitystä edeltävä ryhmähalaus ja Tuomon rohkaisupuhe auttoivat uskomaan lisää siihen, että tästä selvitään.
Näytelmän alussa olemme Nooran kanssa kahdestaan "Arestissa" odottamassa ennen lavalla menoa. Viime sekuntteihin asti tsemppasimme toisiamme. Kun Noora lähti lavalle ja kuulin kuinka hyvin alku lähti sujumaan, jännitys helpotti hetkeksi. Sitten, kun läheni mun aika saapua lavalle, jännitys nousi taas potenssiin miljoona eli aika monta rauhoittavaa hengityspuhallusta sain tehdä jotta pystyin ylipäätään kävellä lavalle. Mutta kun olin lavalla, jännitys helpotti taas, koska harjoituksen tuoma varmuus siitä, että tiedän mitä mun pitää tehdä, astui kehiin.
Kaikki sujui juuri niin kuin oli harjoiteltu. En edes sotkeutunut jalkoihini eikä vuorosanatkaan loppuneet kesken kuten alkuun pelkäsin. Mulla on ollut kaikenlaisia pelkoja, joita olen aina Tuomolle selittänyt, että "En varmaan pysty, koska..." mutta johdonmukaisesti ja kärsivällisesti Tuomo on aina sanonut, että "Varmasti pystyt, koikeile...". Tarpeeksi monta kertaa, kun kuulee pystyvänsä ja kokeilee ja huomaa, että Tuomo oli oikeassa, sitä alkaa luottaa, että pystyykin. :)
Esityksen jälkeen saimme paljon kukkia ja lahjoja. :) Maljapuheitakin pidettiin ja tuntui hyvälle saada raskaasta työstä arvostusta ja hyvää palautetta, jota ei turhan usein kuule työttömänä olessaan. Tuntui ihanalta saada olla ylpeä omasta TYÖSTÄÄN!
Samalla tunnelmat olivat haikeat. Meidän yhteinen aika ja puurtaminen harjoituksissa on ohi. Nyt enää esitykset pyörivät. Tämä harjoitusaika teatterissa on ollut aivan oma maailmansa, johon on ollut helppo uppoutua ja tavallaan unohtaa oma arkielämänsä. Tunne on ollut jopa hieman epärealistisen satumainen tyyliin "Liisa Ihmemaassa". Se on ollut maailma, joka on avannut silmiä uusille asioille niin itsessään kuin muissa. Se on haastanut kohtamaan itsensä ja todella löytämään omat rajansa.
On vaikeaa kuvailla sitä ihmetyksen ja kiitollisuuden tunnetta, jota tunnen kun olen saanut elää palan unelmaani. Alusta asti tiesin tämän olevan valtava haaste mulle ja siitä selviytyminen pelotti. Mutta ainakin sen olen oppinut, että voin hyvällä mielin kehoittaa kaikkia tarttumaan tilaisuuteen, jos mahdollisuus oman unelmansa toteutumisesta sattuisi kävelemään vastaan. Unelmat vaativat usein paljon työtä ja panostamista mutta ne ovat sen arvoisia ja tuovat toivoa tulevaisuuteen. :)
Päivittelen tänne kuulumisia vielä esitysten jälkeen.
- Piia
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti